KDrama: Flower Boy Next Door (2013)

Flower Boy Next Door on Flower Boy Seriesien omaperäinen kolmas sarja. On lievästi sanottuna hämäävää tietää tämänkin kuuluvan Flower Boy Seriesiin, jossa tähän mennessä on jo neljä sarjaa. Hämäävä osa onkin sen, ettei yksikään sarja ole millään lailla liitoksissa toisiinsa. Toisin sanoen sillä ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä sarjoja katsot tai katsotko kaikkia ollenkaan. Hahmot ja näyttelijät ovat täysin eri jokaisessa sarjassa eikä juonetkaan ole toisiinsa linkitettyjä. Yksinkertaisesti selitettynä kasa karvaisia miehiä on päättänyt väsätä kasan kukkapoikasarjoja yksi toisensa perään, jotka yhdessä muodostavat täysin toisistaan riippumattoman Flower Boy Seriesin.

Lienee viisasta ilmoittaa tässä vaiheessa, että itsellänihän Flower Boy Next Door oli ensimmäinen näistä kukkapoikasarjoista, joten muista en osaa vielä sanoa edes puolikasta sanaa. Ja ennen kuin kukaan karkaa näiden ensisanojen saattelemana katsomaan tätä sarjaa: pieni varoituksen sananen! Älä ala katsomaan juuri tätä kyseistä sarjaa ellet ole valmis häpeämään silmiäsi päästä pahemmin kuin koskaan ikinä ennen elämäsi aikana (ellet sitten sattumalta ole pelkissä boksereissa ja pandapipossa päättänyt lähteä viereiseen taloon vierailulle). Lisää aiheesta myöhemmin...

Sarjan naispäähenkilönä on Park Shin Hyen näyttelemä Go Dok Mi. Erityisen introvertti tyttö noin kahdenkymmenen ikäluokan paikkeilla, joka työkseen oikolukee kirjailijoiden tekstejä sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse tavata asiakkaitaan eli kirjailijoita. Hän asuu pienessä yksiössä hiukan syrjäisemmällä seudulla eikä poistu lähes ikinä asunnostaan ja vielä pienemmällä todennäköisyydellä sanoo sanaakaan kenellekään. Pikkuisena sivuharrastuksena Dok Milla on vastapäisen kerrostalon miehen kiikaroiminen eikä mikään ihme. Mieshän on mahdottoman komea ja vieläpä ammatiltaan lääkäri! Mutta mikä sitten saa jokaisen katsojan häpeämään silmänsä päästä? Enrique.

Enrique Geum on sarjan miespäähenkilö ja Dok Min kiikaroiman lääkärimiehen velipoika, joka asuu pääsääntöisesti töidensä vuoksi Espanjassa. Hän on tunnettu nimi pelimaailmassa, sillä työkseen tämä poika tekee videopelejä aina suunnittelusta toteutukseen asti. Älliä häneltä siis löytyy, vaikkei ihan siltä vaikuta. Enrique omaa nimittäin hyvin omalaatuisen persoonan ja on lähes täysin Dok Min vastakohta. Hän on äänekäs, lapsellinen eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelee. Raukalla kun on kamala määrä anteja eikä oikeastaan kukaan hänestä pidä. Voin siis luvata, että Enrique vähintäänkin antaa muutaman facepalm tunteen jokaiselle. Jotkut teistä saattavat taas huomata, kuinka paljon toisen vuoksi voikaan hävetä ja tekevät siinä ennätyksen niin kuin minä. Ennen Flower Boy Next Dooria en edes tienny, että niin paljon voi hävetä jonkun vuoksi, joka on vielä kaiken lisäksi vain sarjan hahmo - toivottavasti.

Oh Jin Rak

Kaikki hauskuus alkaa siitä, kun Enrique saa Dok Min rysänpäältä kiinni veljensä asuntoon kiikaroimisesta ja päättää tehdä asialle jotakin, mistä koko tarina vihdoin lähtee kunnolla käyntiin. Sekoitetaan soppaan vielä Dok Min seinänaapuri Oh Jin Rak, joka on jo pitkään ollut vakavasti ihastunut introverttiin naapuriinsa. Eikä kaikki mene ihan niin sujuvasti, kun Jin Rak alkaa pitää Enriquea vakavasti otettavana kilpailijanaan. Eikä soppa vielä ole valmis. Vielä tarvitaan Dok Min entinen paras ystävä Cha Do Hwi, joka alunperin sai kiikaritytön sulkeutumaan neljän seinän sisälle. Ja mitä tämä kaikki olisi, ellei Jin Rakin kämppäkaveri Dong Hoon rakastuisi palavasti rikkaaseen Do Hwiin - eikä parane unohtaa kaverusten vähintäänkin omalaatuista pomoa!

Enriquen menoa katsoessa ei voi muuta kuin tuijottaa näyttöä silmät selällään ja nostaa hattua Yun Shi Yun:lle, joka tämän häpeän ruumiillistuman roolin veti paremmin kuin hyvin. Voin vain kuvitella, kuinka herra itse on joutunut monet kerrat nolostumaan näyttelemästään hahmosta, mutta jälki on erinomaista! Ja tässä vaiheessa lienee viisasta kertoa, että kyllä Enriquestakin löytyy se vakavampi puoli, joten älkää luulko sarjan olevan pelkästään silmiä päästä syövyttävää häpeää. Mainittakoon vielä, että Jin Rak varmasti riemastuu, kun Enrique ottaa Koreassa vierailun ajaksi tehtäväkseen repiä Dok Min ulkomaailmaan tutustumaan omasta huoneestaan.

Mutta kuinka käy, kun tulee viimein Enriquen aika palata takaisin Espanjaan? Lähteekö Dok Mi ulos asunnostaan katsomaan maailmaa? Saako Jin Rak vihdoin ja viimein Dok Min tyttöystäväkseen? Kuka on todella asuntojen mystinen vuokranantaja? Miten Dong Hoonin käy Cha Do Hwin kanssa? Suuri kasa kysymyksiä, jotka kutkuttavat mielen sopukoissa ja vastaus on saatavilla vain ja ainoastaan Flower Boy Next Doorin jaksoissa.

Dong Hoon

Loppujen lopuksi päädyin antamaan sarjalle kolme tähteä kaiken kummallisuutensa ansiosta. Tai lähinnä Enriquen ansiosta. Mikäli hän ei olisi ollut niin erikoinen ja mielenkiintoinen ja ennen kaikkea outo hahmo, tuskin olisin jaksanut niin innoissani sarjaa tuijottaa.

Suosittelen kaikille, jotka haluavat komediaa katsottavakseen, mutta samalla myös syvällistä rakkaustarinaa selviytymisen kera. Ja mikä parasta: ilman raivostuttavia äitejä ja muita sukulaisia pilaamassa ihanien hahmojen elämää.
★★★☆☆

KMovie: A Werewolf Boy (2012)

A Werewolf Boy on ensimmäinen aasialainen elokuva aikoihin, jonka katsoin ja olen erittäin tyytyväinen sen pariin päätymiseeni. Lienee hyvä sanoa jo näin alussa, että tämä elokuva empimättä nousi heti lempielokuvieni Top 3 -listalle.

Elokuva saattaa alkaa hiukan hämäävästi, kun tarina alkaa talosta, jossa jokainen - yhtä ainoata poikaa lukuun ottamatta - on jo ylittänyt keski-iän. Missä kaunis, nuori tyttö elokuvan kannesta on? Eihän tämän pitänyt vanhuksista kertoa vai pitikö? Ja eikös tarinan pitänyt sijoittua Koreaan? Miksi siis talo asukkaineen sijaitsee ulkomailla? Idea selviää kuitenkin piakkoin, kun eräs talon vanhoista rouvista saa mykistävän puhelun, jonka jälkeen rouva ilmoittaa lähtevänsä Koreaan. Yhdessä lapsenlapsensa kanssa  rouva suuntaa kohti korpea Korean maaperällä ja saapuvat paikkaan, jossa rouva eli Suni asui nuorena - saman ikäisenä kuin hänen lapsenlapsensa oli nyt.

Viimeistään siinä vaiheessa tajuaa, mikä on ideana, kun ajassa hypätään rutkasti taemmas. Elokuvan päätarina kertoo Sunin (voi esiintyä joissakin paikoissa nimellä Sunhee) nuoruudesta asunnossa, joka on kaukana kaikesta. Miksi juuri siellä? Sunin lääkäri oli kehottanut perhettä muuttamaan raikkaamman ilman äärelle tytön terveyden vuoksi. Hän oli kovin hiljainen ja sulkeutunut tuohon aikaan eikä pitänyt ideasta muuttaa keskelle ei-mitään - taloon, jonka edellinen asukas oli kasvattanut susia aitassa.

Kaikki muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen asukkaat löytävät nuoren, resuisen ja kummallisen pojan tontiltaan. Poika ei osaa puhua ja muutenkin käyttäytyy kuin eläin. Pakko sanoa, että Song Joong-ki on onnistunut roolissaan paremmin kuin koskaan olisin uskaltanut kuvitella. Sunghee yrittää kuitenkin murskata äitinsä toiveet pitää poika edes hetken aikaa. Tyttö ei nimittäin suostu edes olemaan samassa tilassa otuksen kanssa. Poikahan ei osaa käyttäytyä lainkaan. Onkohan se edes sisäsiisti?

Suni kyllästyy otuksen eläimelliseen käytökseen ja siihen, ettei voi olla tuon kanssa samassa tilassa - vaikka itsehän hän niin päätti. Salaa muun perheen ollessa poissa Suni alkaa kouluttaa poikaa aivan kuin koiraa koulutetaan. Työ alkaa tuottaa tulosta ja koko perhe yllättyy muutoksesta. Poikahan alkaa oppia käyttäytymään pikkuhiljaa. Eniten perheen äitiä kuitenkin hämmästyttää tytössä tapahtuva muutos, sillä Suni ei ole aikoihin edes hymyillyt - saatika sitten nauranut.

Vaan olisipa kaikki niin helppoa. Sekoitetaan soppaan vielä rikas ja itseään täynnä oleva mieshenkilö, joka on iskenyt silmänsä Suniin ja pitää perheen kummallista, puhumataidotonta poikaa kilpailijanaan. Siitä ne ongelmat vasta alkavat. Suosittelen lämpimästi varaamaan nenäliinapaketin lähettyville ennen kuin laittaa tämän tarinan pyörimään. Itselläni ainakin sille olisi ollut kovasti tarvetta, mutta enhän minä tietenkään sellaisia hienouksia ollut tajunnut varata.

Olen kuullut, että elokuvan lopusta olisi kaksi eri versiota, joista alkuperäinen olisi kuulemma aivan surkea. Tämän lisäksi olisi "pidennetty versio", jonka uskon itse nähneeni, sillä se ainakin vastaa tästä versiosta kuulemiani kuvailuja. Lienee silläkin jotain merkitystä, että pidin elokuvan lopusta paljon ainakin pääpiirteittäin. Tärkeintä on kuitenkin yleiskuva koko elokuvasta, joka on erinomainen minun sinisissä silmissäni. Huono puoli on kuitenkin se, että tätä juttua kirjoittaessani sisälleni on noussut valtava hinku mennä nyt just ja heti katsomaan tämä taideteos uudelleen. Katsokaa te sillä välin traileria jos toistakin ja kipittäkää viimeistään sen jälkeen itse elovuvan pariin. Trailereista vain ensimmäisessä on englanninkieliset tekstitykset.


A Werewolf Boy saa minulta ehdottomasti tippaakaan epäröimättä viisi tähteä naurattamisellaan, itkettämisellään ja omaperäisyydellään! Unohtamatta näyttelijöiden suurta panostusta ja kiitettävästi onnistunutta suoritusta heiltä.
★★★★★

ですコンです！ \o/ ja 2013

 

Elämäni järjestysnumeroltaan toinen Desucon ja nyt vähän myöhässä jotain keksin kirjoittaa siitä. Oli kyllä fiilikseltään jostain syystä viimekesäistä parempi, vaikken niin paljoa ohjelmissa tänä vuonna käynyt. Ehkä tuntui hyvältä enemmän hengailun ansiosta tai sit se on vain illuusio. Ayaka oli conissa myös, muttei kuulemma käynyt oikeen ohjelmissa niin minä otin sitten tehtäväkseni blogailla vuorostani.

 

Tänä vuonna liput loppuivat parissa vuorokaudessa. Pelästyin, kun Desuconin twitterissä huudettiin, että puolet lipuista myyty pian myynnin aloittamisen jälkeen. Mutta ei voi väittää, etteikö siinä olisi ehtinyt lippua ostaa, jos oletetaan, että tuota lipunmyynnin edistymistä yhtään seurasi sosiaalisessa mediassa. Kaksi päivää oli siinä suhteessa kuitenkin pitkä aika, jos verrataan supersuosittujen bändien keikkalippujen myynteihin. Toivottavasti sitten ihmiset eivät tämänvuotista myyntiä niin pelästynyt, että kaikki liput ostetaan hätäisesti ensi vuonna tunnissa. Kangasranneke on minusta hieno idea paperiseen rannekkeeseen nähden. Tämä kestää varmasti pidempään ja tämän saa kädestäkin ehjänä pois paperista helpommin, jolloin voi vaikka lyödä seinälle takaisin kiinni, jos siltä tuntuu. Paperisen rannekkeen tarvitsee aina rikkoa, jos sen haluaa irti.

En nyt saanut mobiililaitteella parempia kuvia ;__;

Avajaisiin astuttaessa meille jaettiin jokaiselle valotikut. En ollut aikaisemmin sellaiseen koskenut ja olikin sitä sitten jännä tutkia, että mitenkäs se valo siinä tuleekaan. Sainkin sitten käsityksen, että sisällä kaksi tuntematonta ainesta reagoi keskenään, kun taittamalla saa tikun napsahtamaan. Avajaiset alkoi hienojen desumaskottien esittelyllä, jotka olivat minulle ihan uusia. Cruise-aneki ja Talks-aniki olivat mun lemppareita näistä, mutta olivat Desu-kun ja Frosti-chankin söpöjä. Sitten tulikin jotain Visual Quest -settiä, joka näytti ihan siistiltä, mutta ei oikein käsittänyt mistä on kyse. Desunoten (näin mitä teitte siellä vihkosen nimellä) avulla selvisi, että jonkinlainen postapokalyptinen meininki oli, jossa perinteinen kapinalliset vs. isot pojat asetelma. Olisi tuon tarinan mielellään jossain toisessa formaatissa voinut ottaa käteen ja tutustua, mutta Visual Quest ei oikeen innostanut sitten tapahtuman aikana. Mutta onneksi sitten lavalle saapui viime kesän Desuconissa nähty Aki Hata mukanaan Desuconin tunnaribiisi, jonka viime kesänä lupasi tehdä. Tämä oli kyl hienointa ikinä ja varmasti monen perussuomalaisen kansallista itsetuntoa kohotti, kun Hare Hare Yukai biisin tekijät tekivät myös tämän. Desuconin tunnaribiisi on ladattavissa täältä. Oli siel muitakin kunniavieraita, mutta kumpikaan ei minua hirveästi Aki Hatan jälkeen kiinnostanut.

Kun varsinaiset avajaiset olivat loppu, harmittavan moni lähti veke salista. Seuraavana tuli lavalle ihanat Chotto!Chocolaten tytöt tanssimaan. En tiedä sitten saivatko ihmiset jostain väärinkäsityksen, että koko show loppui siihen vaiko tosissaan noin vähän ihmisiä halusi jäädä katsomaan. Esitys alkoi jo melko hienolla meiningillä monenlaisella japanimusiikilla ja luulen tunnistaneeni yhden vocaloid-biisinkin. Meno vaan, yltyi kun tytöt heittivät kimononsa pois ja alta paljastui tyylikäs tanssiasu (miksi vatuksi mä sitä kutsun nyt sit). Katoinkin aikaisemmin, että kimonoiden alta näkyi jotain mustaa, joka olikin osa uuden asun hametta. Tykkäsin hirmuisesti biisivalinnoista ja Baby Metal iski minuun lujaa, vaikken mitenkään kyseisen bändin/ryhmän suuri fani olekaan. Yleisö huutikin Chotto!Chocolaten takaisin vetämään encoren. Encorena oli jokin hieno Moskau-Tsingis Kahn -viritelmä, josta diggasin kyllä :D.

Noni päästään vihdoin katsomaan ohjelmaa! Lähdin Puuseppään katsomaan Johannes Siipolan Anime tekniikan näkökulmasta -luentoa. Pitkästä aikaa tekniikka-aiheinen luento, jossa ei ärsytä “väärin”- tai väärinkäytetyt termit - kiitos siitä! Luento kävi läpi videotekniikkaa ensin termien selityksinä ja sitten tekniikkaa fansubbauksen kivikaudesta tähän päivään ja se toimi mukavan loogisen tuntuisesti. Tykkäsin siitä, että ohjelma ei puuduttanut tekniikkaa jo tuntevaa ihmistä, mutta samanaikaisesti pidettiin silti muut ihmiset kärryillä, mistä on kyse. Huvituin, kun joppun oli aivan pakko päästä puhumaan suunsa puhtaaksi VLC:n vihatuista teknisistä ratkaisuista ja luennolla näytetyn videon voin jakaa nyt tässä.

Ei jostain syystä tullut muista luennoista otettua kuvia

Seuraavaksi siirryttiin katsomaan Matias Tukiaisen Ruutuja paperilla, liikkuvia kuvia -luentoa, jossa käsiteltiin mangan ja animen eroja esitysformaatteina. Kaikille itsestäänselvänä pitämää erilaisuutta kyettiin erittelemään niin, että moni varmasti sai siitä edes jotain irti. Informatiivinen ja asiallinen luento ehdottomasti oli ja Matias pitikin lupauksensa, ettei tästä luennosta tule tissiperseilyluentoa.

Perjantai-iltana olisi vielä kiinnostanut katsoa vielä se organisaatiopaneeli Organisaatiovau! – Animen organisaatiot ja niiden toiminta, mutta siirryttiin vain nukkumaan. Mutta lauantaina sitten kävin tsekkaamassa Maaret Stepanoffin Hahmodesign pintaa syvemmältä -ohjelmaa, joka oli selvää syventävää jatkoa Valtteri Strömsholmin ja Matias Tukiaisen Frostbiten hahmodesign-luennolle. Ois varmaan pitäny alkaa kirjottamaan tätä aikaisemmin, kun jostain syystä muistan kauhean vähän tästä. Sen muistan kyllä, että oli paljon käytetty hyvin kuvia tukemaan ja konkretisoimaan puhetta. Kuvat myös kompensoi, muuten hiukan kuivalta tuntuvaa esitystä. Toisaalta kuivuudesta voinee päätellä, että asiaakin siellä varmasti oli!

Seuraavaksi olin mukana täyttämässä muun Desukansan kanssa hirmuisesti salia, kun Janne Haimilahti piti Todellisuusopas komeroille 2.0 -luennon, joka oli jotain muuta mitä odotin Todellisuusopas komeroille [1.0] -ohjelman perusteella. Tai oikeastaan en tiedä mitä odotin. Enkä oikeastaan sitäkään mitä sain. En oikein ymmärrä luentoa vieläkään, mutta viihdyttävä se oli :D. Ehkä se oli tarkoituskin - ehkä ei.

Valtteri Strömsholm piti ohjelmansa aiheesta Yksilöt animeteollisuudessa, joka nimensä perusteella vaikutti hirmu hienolta ja Valtteri saikin esitettyä minunkaltaiselle normihomolle asiansa hyvin. Ehkä minäkin tästä innostuneena alan katsomaan uusia sarjoja niiden ohjaajien perusteella, kun käsitän miten paljon ohjaajien käsi vaikuttaa lopputulokseen. Muita animeteollisuuden yksilöitä kuin ohjaajia käsiteltiin harmittavan vähän suhteessa. Eniten luennossa harmitti se inside-setin määrä, joista ei varmaan saa kovin moni mitään irti. Inside-läpät pliis vähemmälle!

Loppuillassa olisikin ollut ohjelmakartassa vaikka mitä jännää, kuten YO DAWG: ANIMEA ANIMESTA ja Animen muhkeat melonit -luennot, mutta kaveriporukalla päätetiinkin mennä jonnekin iltabileisiin. Ehkä katson sitten ne tuubasta myöhemmin, kun ne sinne viimein saadaan upattua. 

Tötterissä huutelinkin, että nyt on sit ensimmäiset iltabileet johon uskalsin lähteä. Aluksi oli hienoja peli- ja animeremixejä, mutta tanssilattia oli käytännössä tyhjänä. Ensimmäisten deejien harmiksi aluksi ihmiset tuntuivat aika väsyneiltä ja alkoivat kunnolla innostua vasta, kun Ensilumen housemeininki alkoi hakkaamaan korvissa. Iltabilecosplay oli hieno tauko musiikin keskelle. Tämänkaltaista ns. oikeaa ohjelmaa saisi olla lisääkin iltabileissä.

Hirveä portrait-kuva meiningeistä yläkerrasta alakertaan

Desucon mainosti iltabilemestan Tivolin yläkerran sopivan “animekansan burgeroimiseen” ja myös “[keskustelun] äänen voi kuulla ilman huutamistakin.” Sitä toinen kerros ei kyllä ollut, vaan kyllä sielläkin sai keskustellakseen huutaa. Mutta Tivolin tanssilattiasta pidin, kun lavan edessä oli kaksi pientä koroketta, johon pari kaveria mahtui kerralla nostattamaan muiden bilettäjien fiilistä. Uskalsin itsekin sinne suuressa itsevarmuudessa mennä heilumaan. Tivolissa oli tilattavissa myös kolme erilaista desudrinkkiä, jotka olivat kai ihan jees - minä kun en drinkeistä mitään tiedä. Pakko oli niitä kaikkia silti maistaa. Mutta iltabileet oli kyl ihan kauheet - oli loppuconin ja vielä maanantainakin jalat kipeinä. Bileet/5. Artistit on näkyvissä Desuconin sivuilla ja linkki heidän Soundcloudeihinsa on myös siinä.

Sunnuntaina en sitten oikeen käynyt muissa ohjelmissa kuin päättäjäisissä. Päättäjäisissä jatkui Visual Questin esitykset, josta twitterissä ihmiset eivät oikeen tykänneet. Minä tykkäsin siitä kyllä, kun esityksessä oli hienosti käytetty Hitler kuulee -meemua, mutta sitten lopun ajan tsekkailin pädiltä viihdyttävää twitter-huutelua. Twitterissä joku sanoikin ihan validin pointin, että onko Visual Quest japanilaista populaarikulttuuria. Twitter-huutelua hillitäkseen Desuconin twitteri-tili vakuutti pariin otteeseen, että Visual Questin osallisuudesta avajaisiin ja päättäjäisiin mietitään uudestaan. Vähän irralliselta se minustakin tuntui, mutta henkilökohtaisesti en välitä yhtään oli se siinä vai ei.

Täs lisää Chotto!Chocolatee

Oikeen hyvä maku lopulta Desuconista jäi. Ei mitään suurempia haukkuja tule nyt mieleen tapahtumasta näin yleisesti. Toivoisin kyllä lisää Valtterin ja Matiaksen yhteisiä settejä ohjelmaan, koska pojat toimii hirvittävän hyvin yhdessä ja aikaisemma heidän ohjelmat viihdyttäneet minua varsin hyvin. Ehkä kattelen sitten vain näitä vanhoja heidän ohjelmia tuubasta.