13. elokuuta 2013

Tarinoita nousevan auringon maasta

Kun kiinnostukseni japanilaiseen kirjallisuuteen heräsi, googletin itselleni sopivia kirjailijoita. Tavoitteena oli löytää nimenomaan suomeksi käännettyjä teoksia, kun ei vieraat kielet vielä silloin olleet tarpeeksi sujuvia lukemiseen. Yllätyksekseni huomasin, etten todellakaan ollut yksin! Nyt vuosia myöhemmin kirjastoalan opiskelijana tiedonhaku on "hieman" helpompaa. Lopputuloksena syntyi harjoittelun aikana tehty lista, aiheena japanilaiset kirjailijat ja kertomukset, joiden tapahtumapaikkana on Japani.

Jostain hetkellisestä mielenhäiriöstä johtuen päätin nyt jakaa saman listan myös täällä. Jos joku (luultavasti minä) saa joskus aikaiseksi kirjoitettua jostain listassa olevasta kirjasta arvostelun tapaista kyhäelmää, se linkitetään tähän samaan postaukseen. Lista ei todellakaan ole täydellinen, joten kaikki lisäysehdotukset otetaan iloisesti vastaan! (: Toivottavasti tämä helpottaa jotain löytämään luettavaa. Kaikilta listassa olevilta kirjailijoilta on suomennettu vähintään yksi teos.


Japanilaiset kirjailijat:

Ekuni, Kaori
Endo, Shusaku
Hachiya, Michihiko
Ibuse, Masuji
Inoue, Yasushi
Kanehara, Hitomi
Kawabata, Yasunari
Kenko, Yoshida
Kitakata, Kenzo
Matsubara, Hisako
Mishima, Yukio
Miura, Ayako
Murakami, Haruki
Murasaki, Shikibu
Natsume, Soseki
Oe, Kenzaburo
Ôgain, Mori
Saisaku, Ihara
Tahara, Yoneko
Tanizaki, Junichiro
Yoshimoto, Banana


Muut:

Clavell, James
Fermine, Maxence (Lumi)
Golden, Arthur
Hearn, Lufcadio
Hersey, John (Hiroshima)
Hilvo, Sami (Rouva S)
Ishiguro, Kazuo (Silmissä siintävät vuoret)
Jones, Susanna (Outo lintu)
Kankimäki, Mia (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin)
Lindén, Zinaida (Kirjeitä Japanista)
Massey, Sujata
Nothomb, Amélie (Nöyrin palvelijanne)
Pilgrim, Rumiko Kumoi
Spence, Alan (Puhdas maa)

Päivitetty: 21.8.2013

Tekstejä pääkallopaikalta!

Muut ovat tänne vähän ahkerammin kirjoittaneetkin, mutta nyt seuraa myös Nanan aikakausi. Asiat ovat nyt vahvistuneet, ja tämä tyttö suuntaa syyskuun lopussa kohti nousevan auringon maata! Tavoitteena on saada tännekin kirjoiteltua asioita ihan Japanista käsin, mutta suurin osa teksteistä lienee menevä omaan erilliseen blogiini. Kaikkia toiveita otetaan vastaan enemmän kuin mielellään ja toteutetaan mahdollisuuden rajoissa.

Eli tiivistelmänä, kiinnostaako miten joku asia on Japanissa? Ilmaise se tänne!

24. kesäkuuta 2013

KDrama: Flower Boy Next Door (2013)

Flower Boy Next Door on Flower Boy Seriesien omaperäinen kolmas sarja. On lievästi sanottuna hämäävää tietää tämänkin kuuluvan Flower Boy Seriesiin, jossa tähän mennessä on jo neljä sarjaa. Hämäävä osa onkin sen, ettei yksikään sarja ole millään lailla liitoksissa toisiinsa. Toisin sanoen sillä ei ole mitään väliä, missä järjestyksessä sarjoja katsot tai katsotko kaikkia ollenkaan. Hahmot ja näyttelijät ovat täysin eri jokaisessa sarjassa eikä juonetkaan ole toisiinsa linkitettyjä. Yksinkertaisesti selitettynä kasa karvaisia miehiä on päättänyt väsätä kasan kukkapoikasarjoja yksi toisensa perään, jotka yhdessä muodostavat täysin toisistaan riippumattoman Flower Boy Seriesin.

Lienee viisasta ilmoittaa tässä vaiheessa, että itsellänihän Flower Boy Next Door oli ensimmäinen näistä kukkapoikasarjoista, joten muista en osaa vielä sanoa edes puolikasta sanaa. Ja ennen kuin kukaan karkaa näiden ensisanojen saattelemana katsomaan tätä sarjaa: pieni varoituksen sananen! Älä ala katsomaan juuri tätä kyseistä sarjaa ellet ole valmis häpeämään silmiäsi päästä pahemmin kuin koskaan ikinä ennen elämäsi aikana (ellet sitten sattumalta ole pelkissä boksereissa ja pandapipossa päättänyt lähteä viereiseen taloon vierailulle). Lisää aiheesta myöhemmin...
Sarjan naispäähenkilönä on Park Shin Hyen näyttelemä Go Dok Mi. Erityisen introvertti tyttö noin kahdenkymmenen ikäluokan paikkeilla, joka työkseen oikolukee kirjailijoiden tekstejä sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse tavata asiakkaitaan eli kirjailijoita. Hän asuu pienessä yksiössä hiukan syrjäisemmällä seudulla eikä poistu lähes ikinä asunnostaan ja vielä pienemmällä todennäköisyydellä sanoo sanaakaan kenellekään. Pikkuisena sivuharrastuksena Dok Milla on vastapäisen kerrostalon miehen kiikaroiminen eikä mikään ihme. Mieshän on mahdottoman komea ja vieläpä ammatiltaan lääkäri! Mutta mikä sitten saa jokaisen katsojan häpeämään silmänsä päästä? Enrique.
Enrique Geum on sarjan miespäähenkilö ja Dok Min kiikaroiman lääkärimiehen velipoika, joka asuu pääsääntöisesti töidensä vuoksi Espanjassa. Hän on tunnettu nimi pelimaailmassa, sillä työkseen tämä poika tekee videopelejä aina suunnittelusta toteutukseen asti. Älliä häneltä siis löytyy, vaikkei ihan siltä vaikuta. Enrique omaa nimittäin hyvin omalaatuisen persoonan ja on lähes täysin Dok Min vastakohta. Hän on äänekäs, lapsellinen eikä välitä siitä, mitä muut hänestä ajattelee. Raukalla kun on kamala määrä anteja eikä oikeastaan kukaan hänestä pidä. Voin siis luvata, että Enrique vähintäänkin antaa muutaman facepalm tunteen jokaiselle. Jotkut teistä saattavat taas huomata, kuinka paljon toisen vuoksi voikaan hävetä ja tekevät siinä ennätyksen niin kuin minä. Ennen Flower Boy Next Dooria en edes tienny, että niin paljon voi hävetä jonkun vuoksi, joka on vielä kaiken lisäksi vain sarjan hahmo - toivottavasti.
Oh Jin Rak
Kaikki hauskuus alkaa siitä, kun Enrique saa Dok Min rysänpäältä kiinni veljensä asuntoon kiikaroimisesta ja päättää tehdä asialle jotakin, mistä koko tarina vihdoin lähtee kunnolla käyntiin. Sekoitetaan soppaan vielä Dok Min seinänaapuri Oh Jin Rak, joka on jo pitkään ollut vakavasti ihastunut introverttiin naapuriinsa. Eikä kaikki mene ihan niin sujuvasti, kun Jin Rak alkaa pitää Enriquea vakavasti otettavana kilpailijanaan. Eikä soppa vielä ole valmis. Vielä tarvitaan Dok Min entinen paras ystävä Cha Do Hwi, joka alunperin sai kiikaritytön sulkeutumaan neljän seinän sisälle. Ja mitä tämä kaikki olisi, ellei Jin Rakin kämppäkaveri Dong Hoon rakastuisi palavasti rikkaaseen Do Hwiin - eikä parane unohtaa kaverusten vähintäänkin omalaatuista pomoa!
Enriquen menoa katsoessa ei voi muuta kuin tuijottaa näyttöä silmät selällään ja nostaa hattua Yun Shi Yun:lle, joka tämän häpeän ruumiillistuman roolin veti paremmin kuin hyvin. Voin vain kuvitella, kuinka herra itse on joutunut monet kerrat nolostumaan näyttelemästään hahmosta, mutta jälki on erinomaista! Ja tässä vaiheessa lienee viisasta kertoa, että kyllä Enriquestakin löytyy se vakavampi puoli, joten älkää luulko sarjan olevan pelkästään silmiä päästä syövyttävää häpeää. Mainittakoon vielä, että Jin Rak varmasti riemastuu, kun Enrique ottaa Koreassa vierailun ajaksi tehtäväkseen repiä Dok Min ulkomaailmaan tutustumaan omasta huoneestaan.
Mutta kuinka käy, kun tulee viimein Enriquen aika palata takaisin Espanjaan? Lähteekö Dok Mi ulos asunnostaan katsomaan maailmaa? Saako Jin Rak vihdoin ja viimein Dok Min tyttöystäväkseen? Kuka on todella asuntojen mystinen vuokranantaja? Miten Dong Hoonin käy Cha Do Hwin kanssa? Suuri kasa kysymyksiä, jotka kutkuttavat mielen sopukoissa ja vastaus on saatavilla vain ja ainoastaan Flower Boy Next Doorin jaksoissa.
Dong Hoon
Loppujen lopuksi päädyin antamaan sarjalle kolme tähteä kaiken kummallisuutensa ansiosta. Tai lähinnä Enriquen ansiosta. Mikäli hän ei olisi ollut niin erikoinen ja mielenkiintoinen ja ennen kaikkea outo hahmo, tuskin olisin jaksanut niin innoissani sarjaa tuijottaa.

Suosittelen kaikille, jotka haluavat komediaa katsottavakseen, mutta samalla myös syvällistä rakkaustarinaa selviytymisen kera. Ja mikä parasta: ilman raivostuttavia äitejä ja muita sukulaisia pilaamassa ihanien hahmojen elämää.
★★★☆☆

23. kesäkuuta 2013

KMovie: A Werewolf Boy (2012)


A Werewolf Boy on ensimmäinen aasialainen elokuva aikoihin, jonka katsoin ja olen erittäin tyytyväinen sen pariin päätymiseeni. Lienee hyvä sanoa jo näin alussa, että tämä elokuva empimättä nousi heti lempielokuvieni Top 3 -listalle.

Elokuva saattaa alkaa hiukan hämäävästi, kun tarina alkaa talosta, jossa jokainen - yhtä ainoata poikaa lukuun ottamatta - on jo ylittänyt keski-iän. Missä kaunis, nuori tyttö elokuvan kannesta on? Eihän tämän pitänyt vanhuksista kertoa vai pitikö? Ja eikös tarinan pitänyt sijoittua Koreaan? Miksi siis talo asukkaineen sijaitsee ulkomailla? Idea selviää kuitenkin piakkoin, kun eräs talon vanhoista rouvista saa mykistävän puhelun, jonka jälkeen rouva ilmoittaa lähtevänsä Koreaan. Yhdessä lapsenlapsensa kanssa  rouva suuntaa kohti korpea Korean maaperällä ja saapuvat paikkaan, jossa rouva eli Suni asui nuorena - saman ikäisenä kuin hänen lapsenlapsensa oli nyt.

Viimeistään siinä vaiheessa tajuaa, mikä on ideana, kun ajassa hypätään rutkasti taemmas. Elokuvan päätarina kertoo Sunin (voi esiintyä joissakin paikoissa nimellä Sunhee) nuoruudesta asunnossa, joka on kaukana kaikesta. Miksi juuri siellä? Sunin lääkäri oli kehottanut perhettä muuttamaan raikkaamman ilman äärelle tytön terveyden vuoksi. Hän oli kovin hiljainen ja sulkeutunut tuohon aikaan eikä pitänyt ideasta muuttaa keskelle ei-mitään - taloon, jonka edellinen asukas oli kasvattanut susia aitassa.
Kaikki muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun perheen asukkaat löytävät nuoren, resuisen ja kummallisen pojan tontiltaan. Poika ei osaa puhua ja muutenkin käyttäytyy kuin eläin. Pakko sanoa, että Song Joong-ki on onnistunut roolissaan paremmin kuin koskaan olisin uskaltanut kuvitella. Sunghee yrittää kuitenkin murskata äitinsä toiveet pitää poika edes hetken aikaa. Tyttö ei nimittäin suostu edes olemaan samassa tilassa otuksen kanssa. Poikahan ei osaa käyttäytyä lainkaan. Onkohan se edes sisäsiisti?
Suni kyllästyy otuksen eläimelliseen käytökseen ja siihen, ettei voi olla tuon kanssa samassa tilassa - vaikka itsehän hän niin päätti. Salaa muun perheen ollessa poissa Suni alkaa kouluttaa poikaa aivan kuin koiraa koulutetaan. Työ alkaa tuottaa tulosta ja koko perhe yllättyy muutoksesta. Poikahan alkaa oppia käyttäytymään pikkuhiljaa. Eniten perheen äitiä kuitenkin hämmästyttää tytössä tapahtuva muutos, sillä Suni ei ole aikoihin edes hymyillyt - saatika sitten nauranut.
Vaan olisipa kaikki niin helppoa. Sekoitetaan soppaan vielä rikas ja itseään täynnä oleva mieshenkilö, joka on iskenyt silmänsä Suniin ja pitää perheen kummallista, puhumataidotonta poikaa kilpailijanaan. Siitä ne ongelmat vasta alkavat. Suosittelen lämpimästi varaamaan nenäliinapaketin lähettyville ennen kuin laittaa tämän tarinan pyörimään. Itselläni ainakin sille olisi ollut kovasti tarvetta, mutta enhän minä tietenkään sellaisia hienouksia ollut tajunnut varata.
Olen kuullut, että elokuvan lopusta olisi kaksi eri versiota, joista alkuperäinen olisi kuulemma aivan surkea. Tämän lisäksi olisi "pidennetty versio", jonka uskon itse nähneeni, sillä se ainakin vastaa tästä versiosta kuulemiani kuvailuja. Lienee silläkin jotain merkitystä, että pidin elokuvan lopusta paljon ainakin pääpiirteittäin. Tärkeintä on kuitenkin yleiskuva koko elokuvasta, joka on erinomainen minun sinisissä silmissäni. Huono puoli on kuitenkin se, että tätä juttua kirjoittaessani sisälleni on noussut valtava hinku mennä nyt just ja heti katsomaan tämä taideteos uudelleen. Katsokaa te sillä välin traileria jos toistakin ja kipittäkää viimeistään sen jälkeen itse elovuvan pariin. Trailereista vain ensimmäisessä on englanninkieliset tekstitykset.


A Werewolf Boy saa minulta ehdottomasti tippaakaan epäröimättä viisi tähteä naurattamisellaan, itkettämisellään ja omaperäisyydellään! Unohtamatta näyttelijöiden suurta panostusta ja kiitettävästi onnistunutta suoritusta heiltä.
★★★★★

ですコンです! \o/ ja 2013

Elämäni järjestysnumeroltaan toinen Desucon ja nyt vähän myöhässä jotain keksin kirjoittaa siitä. Oli kyllä fiilikseltään jostain syystä viimekesäistä parempi, vaikken niin paljoa ohjelmissa tänä vuonna käynyt. Ehkä tuntui hyvältä enemmän hengailun ansiosta tai sit se on vain illuusio. Ayaka oli conissa myös, muttei kuulemma käynyt oikeen ohjelmissa niin minä otin sitten tehtäväkseni blogailla vuorostani.
 
Tänä vuonna liput loppuivat parissa vuorokaudessa. Pelästyin, kun Desuconin twitterissä huudettiin, että puolet lipuista myyty pian myynnin aloittamisen jälkeen. Mutta ei voi väittää, etteikö siinä olisi ehtinyt lippua ostaa, jos oletetaan, että tuota lipunmyynnin edistymistä yhtään seurasi sosiaalisessa mediassa. Kaksi päivää oli siinä suhteessa kuitenkin pitkä aika, jos verrataan supersuosittujen bändien keikkalippujen myynteihin. Toivottavasti sitten ihmiset eivät tämänvuotista myyntiä niin pelästynyt, että kaikki liput ostetaan hätäisesti ensi vuonna tunnissa. Kangasranneke on minusta hieno idea paperiseen rannekkeeseen nähden. Tämä kestää varmasti pidempään ja tämän saa kädestäkin ehjänä pois paperista helpommin, jolloin voi vaikka lyödä seinälle takaisin kiinni, jos siltä tuntuu. Paperisen rannekkeen tarvitsee aina rikkoa, jos sen haluaa irti.
En nyt saanut mobiililaitteella parempia kuvia ;__;
Avajaisiin astuttaessa meille jaettiin jokaiselle valotikut. En ollut aikaisemmin sellaiseen koskenut ja olikin sitä sitten jännä tutkia, että mitenkäs se valo siinä tuleekaan. Sainkin sitten käsityksen, että sisällä kaksi tuntematonta ainesta reagoi keskenään, kun taittamalla saa tikun napsahtamaan. Avajaiset alkoi hienojen desumaskottien esittelyllä, jotka olivat minulle ihan uusia. Cruise-aneki ja Talks-aniki olivat mun lemppareita näistä, mutta olivat Desu-kun ja Frosti-chankin söpöjä. Sitten tulikin jotain Visual Quest -settiä, joka näytti ihan siistiltä, mutta ei oikein käsittänyt mistä on kyse. Desunoten (näin mitä teitte siellä vihkosen nimellä) avulla selvisi, että jonkinlainen postapokalyptinen meininki oli, jossa perinteinen kapinalliset vs. isot pojat asetelma. Olisi tuon tarinan mielellään jossain toisessa formaatissa voinut ottaa käteen ja tutustua, mutta Visual Quest ei oikeen innostanut sitten tapahtuman aikana. Mutta onneksi sitten lavalle saapui viime kesän Desuconissa nähty Aki Hata mukanaan Desuconin tunnaribiisi, jonka viime kesänä lupasi tehdä. Tämä oli kyl hienointa ikinä ja varmasti monen perussuomalaisen kansallista itsetuntoa kohotti, kun Hare Hare Yukai biisin tekijät tekivät myös tämän. Desuconin tunnaribiisi on ladattavissa täältä. Oli siel muitakin kunniavieraita, mutta kumpikaan ei minua hirveästi Aki Hatan jälkeen kiinnostanut.
Kun varsinaiset avajaiset olivat loppu, harmittavan moni lähti veke salista. Seuraavana tuli lavalle ihanat Chotto!Chocolaten tytöt tanssimaan. En tiedä sitten saivatko ihmiset jostain väärinkäsityksen, että koko show loppui siihen vaiko tosissaan noin vähän ihmisiä halusi jäädä katsomaan. Esitys alkoi jo melko hienolla meiningillä monenlaisella japanimusiikilla ja luulen tunnistaneeni yhden vocaloid-biisinkin. Meno vaan, yltyi kun tytöt heittivät kimononsa pois ja alta paljastui tyylikäs tanssiasu (miksi vatuksi mä sitä kutsun nyt sit). Katoinkin aikaisemmin, että kimonoiden alta näkyi jotain mustaa, joka olikin osa uuden asun hametta. Tykkäsin hirmuisesti biisivalinnoista ja Baby Metal iski minuun lujaa, vaikken mitenkään kyseisen bändin/ryhmän suuri fani olekaan. Yleisö huutikin Chotto!Chocolaten takaisin vetämään encoren. Encorena oli jokin hieno Moskau-Tsingis Kahn -viritelmä, josta diggasin kyllä :D.

Noni päästään vihdoin katsomaan ohjelmaa! Lähdin Puuseppään katsomaan Johannes Siipolan Anime tekniikan näkökulmasta -luentoa. Pitkästä aikaa tekniikka-aiheinen luento, jossa ei ärsytä “väärin”- tai väärinkäytetyt termit - kiitos siitä! Luento kävi läpi videotekniikkaa ensin termien selityksinä ja sitten tekniikkaa fansubbauksen kivikaudesta tähän päivään ja se toimi mukavan loogisen tuntuisesti. Tykkäsin siitä, että ohjelma ei puuduttanut tekniikkaa jo tuntevaa ihmistä, mutta samanaikaisesti pidettiin silti muut ihmiset kärryillä, mistä on kyse. Huvituin, kun joppun oli aivan pakko päästä puhumaan suunsa puhtaaksi VLC:n vihatuista teknisistä ratkaisuista ja luennolla näytetyn videon voin jakaa nyt tässä.
Ei jostain syystä tullut muista luennoista otettua kuvia
Seuraavaksi siirryttiin katsomaan Matias Tukiaisen Ruutuja paperilla, liikkuvia kuvia -luentoa, jossa käsiteltiin mangan ja animen eroja esitysformaatteina. Kaikille itsestäänselvänä pitämää erilaisuutta kyettiin erittelemään niin, että moni varmasti sai siitä edes jotain irti. Informatiivinen ja asiallinen luento ehdottomasti oli ja Matias pitikin lupauksensa, ettei tästä luennosta tule tissiperseilyluentoa.

Perjantai-iltana olisi vielä kiinnostanut katsoa vielä se organisaatiopaneeli Organisaatiovau! – Animen organisaatiot ja niiden toiminta, mutta siirryttiin vain nukkumaan. Mutta lauantaina sitten kävin tsekkaamassa Maaret Stepanoffin Hahmodesign pintaa syvemmältä -ohjelmaa, joka oli selvää syventävää jatkoa Valtteri Strömsholmin ja Matias Tukiaisen Frostbiten hahmodesign-luennolle. Ois varmaan pitäny alkaa kirjottamaan tätä aikaisemmin, kun jostain syystä muistan kauhean vähän tästä. Sen muistan kyllä, että oli paljon käytetty hyvin kuvia tukemaan ja konkretisoimaan puhetta. Kuvat myös kompensoi, muuten hiukan kuivalta tuntuvaa esitystä. Toisaalta kuivuudesta voinee päätellä, että asiaakin siellä varmasti oli!

Seuraavaksi olin mukana täyttämässä muun Desukansan kanssa hirmuisesti salia, kun Janne Haimilahti piti Todellisuusopas komeroille 2.0 -luennon, joka oli jotain muuta mitä odotin Todellisuusopas komeroille [1.0] -ohjelman perusteella. Tai oikeastaan en tiedä mitä odotin. Enkä oikeastaan sitäkään mitä sain. En oikein ymmärrä luentoa vieläkään, mutta viihdyttävä se oli :D. Ehkä se oli tarkoituskin - ehkä ei.

Valtteri Strömsholm piti ohjelmansa aiheesta Yksilöt animeteollisuudessa, joka nimensä perusteella vaikutti hirmu hienolta ja Valtteri saikin esitettyä minunkaltaiselle normihomolle asiansa hyvin. Ehkä minäkin tästä innostuneena alan katsomaan uusia sarjoja niiden ohjaajien perusteella, kun käsitän miten paljon ohjaajien käsi vaikuttaa lopputulokseen. Muita animeteollisuuden yksilöitä kuin ohjaajia käsiteltiin harmittavan vähän suhteessa. Eniten luennossa harmitti se inside-setin määrä, joista ei varmaan saa kovin moni mitään irti. Inside-läpät pliis vähemmälle!

Loppuillassa olisikin ollut ohjelmakartassa vaikka mitä jännää, kuten YO DAWG: ANIMEA ANIMESTA ja Animen muhkeat melonit -luennot, mutta kaveriporukalla päätetiinkin mennä jonnekin iltabileisiin. Ehkä katson sitten ne tuubasta myöhemmin, kun ne sinne viimein saadaan upattua. 

Tötterissä huutelinkin, että nyt on sit ensimmäiset iltabileet johon uskalsin lähteä. Aluksi oli hienoja peli- ja animeremixejä, mutta tanssilattia oli käytännössä tyhjänä. Ensimmäisten deejien harmiksi aluksi ihmiset tuntuivat aika väsyneiltä ja alkoivat kunnolla innostua vasta, kun Ensilumen housemeininki alkoi hakkaamaan korvissa. Iltabilecosplay oli hieno tauko musiikin keskelle. Tämänkaltaista ns. oikeaa ohjelmaa saisi olla lisääkin iltabileissä.
Hirveä portrait-kuva meiningeistä yläkerrasta alakertaan
Desucon mainosti iltabilemestan Tivolin yläkerran sopivan “animekansan burgeroimiseen” ja myös “[keskustelun] äänen voi kuulla ilman huutamistakin.” Sitä toinen kerros ei kyllä ollut, vaan kyllä sielläkin sai keskustellakseen huutaa. Mutta Tivolin tanssilattiasta pidin, kun lavan edessä oli kaksi pientä koroketta, johon pari kaveria mahtui kerralla nostattamaan muiden bilettäjien fiilistä. Uskalsin itsekin sinne suuressa itsevarmuudessa mennä heilumaan. Tivolissa oli tilattavissa myös kolme erilaista desudrinkkiä, jotka olivat kai ihan jees - minä kun en drinkeistä mitään tiedä. Pakko oli niitä kaikkia silti maistaa. Mutta iltabileet oli kyl ihan kauheet - oli loppuconin ja vielä maanantainakin jalat kipeinä. Bileet/5. Artistit on näkyvissä Desuconin sivuilla ja linkki heidän Soundcloudeihinsa on myös siinä.

Sunnuntaina en sitten oikeen käynyt muissa ohjelmissa kuin päättäjäisissä. Päättäjäisissä jatkui Visual Questin esitykset, josta twitterissä ihmiset eivät oikeen tykänneet. Minä tykkäsin siitä kyllä, kun esityksessä oli hienosti käytetty Hitler kuulee -meemua, mutta sitten lopun ajan tsekkailin pädiltä viihdyttävää twitter-huutelua. Twitterissä joku sanoikin ihan validin pointin, että onko Visual Quest japanilaista populaarikulttuuria. Twitter-huutelua hillitäkseen Desuconin twitteri-tili vakuutti pariin otteeseen, että Visual Questin osallisuudesta avajaisiin ja päättäjäisiin mietitään uudestaan. Vähän irralliselta se minustakin tuntui, mutta henkilökohtaisesti en välitä yhtään oli se siinä vai ei.
Täs lisää Chotto!Chocolatee
Oikeen hyvä maku lopulta Desuconista jäi. Ei mitään suurempia haukkuja tule nyt mieleen tapahtumasta näin yleisesti. Toivoisin kyllä lisää Valtterin ja Matiaksen yhteisiä settejä ohjelmaan, koska pojat toimii hirvittävän hyvin yhdessä ja aikaisemma heidän ohjelmat viihdyttäneet minua varsin hyvin. Ehkä kattelen sitten vain näitä vanhoja heidän ohjelmia tuubasta.

27. maaliskuuta 2013

Hanna-Pirita ja Frostbiten seksismi"kohu"

Kaikki alkoi siitä, kun Hanna-Pirita piirsi ja kirjoitti sarjakuvablogiinsa viime Desutalksista merkinnän. Hanna-Pirita käsitteli blogimerkinnässään ärsyyntymistään siitä, miten paljon seksistisiä läppiä heiteltiin ympäri puhesalia. Häntä myös ärsytti lautakulttuurista tutut vanhahomo, uushomo jne. nimitysten käyttö. Tästä nousi oma ”kohunsa”, kun Hanna-Piritaa syytettiin lautakulttuurin ymmärtämättömyydestä. En ota tähän Desutalksin kohuun kantaa.

Hanna-Pirita muistettiin myös tämän Desucon Frostbiten yhteydessä. Hän osallistui Matias Tukiaisen ja Valtteri Strömsholmin huumorilla höystettyyn ”läppäluentoon” Merimieskauluksia, kumipukuja ja hassuja hattuja, jonka tarkoituksena oli käsitellä hahmodesigneja. Hanna-Pirita kuitenkin Frostbitesta tehdystään Hourly Comic -sarjakuvassaan esitti kokeneensa luennon ahdistava ja seksistisenä sekä syytti luennon poikenneen ohjelmakuvauksesta. Hanna-Pirita lähtikin luennolta kesken pois ja kuuleman mukaan huusi lähtiessään ”Minähän tällaisia tissiperseluentoja katso” (en nyt löydä kyseistä twiittiä tähän hätään, mutta tuohon suuntaan se oli). Hän onnistui jälleen saamaan aikaan kohun! Vai oliko aloittajana luento ja sen pitäjät?
Ei liity aiheeseen, mutta aihetta hipoen aika hassu. Klikkaa suuremmaksi

Tätä uutta seksismi”kohua” käsiteltiin Desutalksin kohua paljon suuremmin sosiaalisessa mediassa, useissa blogeissa, Ylilaudalla ja myös Otakunvirran podcastissä. Näihin Hanna-Pirita vastasi kirjoituksellaan, joka on otsikoitu samoin kuin kohua käsitellyt Otakunvirran podcast.

Kohua paisuteltiin ja liioiteltiin mielestäni aivan liikaa. Toisaalta myös Hanna-Pirita liioitteli sarjakuvassaan (myös omienkin sanojensa mukaan) reaktiotaan kyseiseen luentoon, mutta taiteilijalle sallinemme tämän. Asioihin, conien luentoihin ja vaikkapa japanin naiskuvaan, saa ja on hyvä ottaa kantaa ja tästä käydä keskustelua. Se on vuorovaikutusta ja niin conit ja maailma paranee.

Kuitenkin on ällistyttävää miten siitä saadaan aikaan ”animeskeneä järisyttävä kohu”. Asia paisuu paisumistaan. Eikä tätä yhtään auta se, että näkemyksiään väliin tulee heittelemään myös ihmisiä, jotka eivät aihetta tunne pahimmillaan ollenkaan. Jotkut sankarit kuulevat vain, että on pidetty hirvittävän moraaliton tissiperseluento tai että joku ämmä on pahastunut siitä, että luennolla näytettiin vähäpukeinen animetyttö, josta sitten päättävät pystyttää paskamyrskyn.

Katsoin kyseisen luennon taltioinnin youtubesta mielenkiinnosta, millaista hönkivien poikien luento siitä tuli, ja toisaalta siksi, että pidän kyseisten herrojen coniohjelmista muutenkin. Hämmennyin, sillä oikeasti odotin (en kauhulla, mutta muuten), että Valtteri ja Matias olisivat vain tuulessa nousevia hameenhelmoja, kireitä kumipukuja ja ”sukkispantsuja” käsitelleet. Luennolla kyllä käsiteltiin myös slaideja, jotka voitaisiin tulkita naista esineellistäväksi, mutta käsiteltiin ehdottomasti paljon muutakin. Jokainen voi itse tarkistaa asian youtube-taltioinnista ja myös kohun takia julkaistusta diaesityksestä muistiinpanoineen ja päättää mielipiteensä luennon seksistisyydestä. Mutta luennon nimittäminen tissiperseluennoksi on minusta vähintään yhtä harhaanjohtavaa kuin kyseinen ohjelmakuvauksin.
Oisko tällanen esineellistävää?

Hanna-Pirita Hourly Comic:ssaan esitti heti luentoa käsitellen osan jälkeen innostuksensa poikarakkauteen ja ilmeisesti myös blogissaan on näyttänyt kiinnostuksensa yaoi-mangaan. Kohukoneisto ainakin Otakunvirran ja Ylilaudan osalta on käsittänyt tällaiset japanilaiset poikarakkausteokset ja paritukset yhtä lailla esineellistäväksi, jonka vuoksi Hanna-Piritaa on syytetty kaksinaismoralismista.

Tällaisten poikarakkausjuttujen rinnastus japanilaiseen ecchikulttuuriin on mielestäni virheellistä. Vaikkakin yaoi-teoksissa voidaan nähdä hirvittävän yksiluonteisia ja yksinkertaistettuja hahmoja, ei minusta poikarakkautta voi silti tulkita miessukupuolta esineellistäväksi. Siinä missä naishahmojen paljastava pukeutuminen ja erilaiset ”pantyshotit” voidaan tulkita esineellistävän naissukupuolta, yksinkertaistettu poikarakkaus ei itsessään käsittele miesvartaloa ainakaan ensisijaisesti, vaan fokus on hahmojen välisessä suhteessa.

Entä tää?

Vaikka poikarakkaus olisi tulkittavissa miessukupuolta esineellistäväksi, ei minusta sen vaikutus ole sama. Voin pyytää kaikkia miespuolisia nostamaan kätensä, jos kokevat poikarakkausteoksten ja -paritusten tai vaikkapa erään nyrkkeilyanimen muskelipoikien ahdistavan heitä, niin, että tuntevat sukupuolensa, vartalonsa tai ruumiinosiensa esineellistetyksi. Sitten pyydän naispuolisia nostamaan kätensä, jos tuntevat ahdistuvansa Eikenin kaltaisista tissisarjoista ja murrosikäisille pojille suunnatuista ecchisarjoista, niin, että tuntevat sukupuolensa, vartalonsa tai ruumiinosiensa esineellistetyksi. Lyön vetoa, että jälkimmäisessä tapauksessa nousee enemmän käsiä.

Väitän, ja luulen, että näin tuntevat myös suuri osa muista miehistä, että miespuolinen ei kykene samalla tavalla ajattelemaan esineellistävän teoksen esineellistävän abstraktisti koko miessukupuolta - mukaan lukien häntä. En tunne ahdistuvani minkäänlaisista selkeistä miespuolisista seksiobjekteista, niin, että kokisin sen esineellistävän samanaikaisesti minua. Vaikka tällä hypoteettisella miespuolisella seksiobjektilla ja minulla molemmilla on Y-kromosomi ja (iik) penis, ne ovat kuitenkin hänen omia ja hänen kehoaan tässä esineellistetään eikä minun. Tosin minulla Y-kromosomin olemassaoloa ei ole koskaan testattu, mutta en näe syytä epäillä sitä. Toisaalta tähän saattaa vaikuttaa myös se, etten ole koskaan ollut tietoinen tai kykenevä käsittämään oman vartaloni mahdollista ”seksuaalista potentiaalia”.

Nyt kyllä joudun omalla kirjoituksellani vahvistamaan ”kohun” olevan kohu, vaikka se tässä ketuttaakin. Muistakaa kuitenkin ihmiset, että tutkikaa, mistä aiotte järisyttävän mielipiteenne esittää.

26. maaliskuuta 2013

Saya no uta ja Clannad visual noveleina

Ajattelin ensin kirjoittaa visual novelien eroista hirmu positiiviseen sävyyn suhteessa animaatioon, mutta tajusin, etten tiedä aiheesta mitään. Olen lukenut visual noveleista ainoastaan Saya no Utan, Clannadin ja melkein sain aloitettua Fate/stay nightin. Olisin täysin idiootti, jos lähtisin näiden perusteella sanomaan mitään yleisesti visual noveleista puhumattakaan vertailemaan sitä muihin formaatteihin. Siispä päätin puhua vain näistä. Pyydän anteeksi, jos puhun välillä visual novelin lukemisesta ja välillä pelaamisesta.

Clannadiin tutuistuin ensin piirrettynä, koska internet siihen kannusti. Näytti aluksi ihan geneeriseltä kouluhaaremilta, jota se teknisesti olikin. Mutta se tarjosikin jotakin uutta muiden seassa. Clannadista tulikin ehdoton ykköslempisarjani, mutta en siitä aio selittää enempää, sillä Tounis sen on tehnyt jo. (Mutta katsokaa se oikeasti – myös After Story. After Story ei ole mikään perään liimattu jatkokausi, vaan oikeasti olennainen osa sarjaa!) Tämän vuoksi tulikin tutustuttua myös mangaan ja alkuperäisteoksena Keyn, joka on tuttu muun muassa myös Airista ja Kanonista, visual noveliin. Minulle varoiteltiin ja sain itsekin huomata, että kyseessä on aika pitkä teos – kuulemma ihan visual noveleista sitä ihan pisintä luokkaa. 
 

Eihän se pituus sitten minua haitannut, vaikka kaikki löytämäni routet luinkin. Olinhan niin rakastunut sarjaan. Pitkä tarina sallii hahmoille paljon syvemmän esittelyn lukijalle ja tarinan voi kertoa tarkemmin. Pituus sallii myös minun lukijana vielä paremmin kiintyä hahmoihin ja tarinaan. Nämä pitkän tarinan edut ovat varmasti kaikille tuttuja, jotka ovat vertailleet kirjojen ja niiden elokuvasovituksia. Visual novelin luettuani siis Clannadista tuli yhä rakkaampi sarja!

Tounis on oikeassa siinä, että visual novelien pituutta ei rajoita mikään samalla tapaa animeilla. Visual novelin ei tarvitse mahtua yhden animekauden 12 jaksoon tai edes useampaan kauteen. Clannadin animesovitus pitikin sovittaa peräti 47 jaksoon, josta 23 on ensimmäistä kautta ja 24 After Storya. Silti visual noveliin menee varmasti ainakin triplasti tuon koko animen 47*24min verran. Minähän sitä sitten luin sitä pitkin kesää kaksituhattajotain. Tällaisessa pitemmässä ajassa teoksesta tulee jotain harrastukseen verrattavaa. Lyhytaikainen tapa, jos ei muuta. Teokseen kykenin kiintymään paremmin kuin melkein mihinkään kirjalliseen teokseen olen kiintynyt. Ainoastaan Potterit taitaa mennä edelle, mutta siitäkään en ole aina varma.
Kuin miljoonassa muussakin haaremisarjassa - mennään kouluun! Eikä sulta kysytä

Pottereista päästään samaistumiseen. Jokainen kirjoja lukenut fantasioi jossain vaiheessa Tylypahkan velhokoulussa käymisestä ja lukija kuvitelmillaan samaistuu hahmoihin. Tai sitten ei samaistu, mutta haluiaisi. Clannad tuottaa samaistumisen eri tavalla, joka yhdistääkin monia muitakin haaremi- visual noveleita. Varsinaisesti miespäähenkilöä tyttöjen keskellä ei ole, vaan se olet sinä, pelaaja. Tarinankerronta tapahtuu minäkertojan avulla, jonka henkilöhahmona on tämä miespäähenkilö eli sinä, ja hahmot puhuvat sinulle jonkun muun jäbän sijasta. Päähenkilön nimen sijasta tekstissä mainitaan lukijan antaman nimi, mutta ääninäyttelyssä sen sijaan on tyydytty viittaamaan animestakin tuttuun Tomoya Okazakiin.  

Animessa tällaisen toteuttaminen ei olisi mahdollista. Ainakaan sellaista kukaan animaatiostudio ei olisi kyllin hullu tuottamaan. Tällainen immersio toisaalta myös syventää pituuden aiheuttamaa kiintymistä. Kun lukijalle tehdään helpoksi itsensä kuvittelemisen tarinan tapahtumiin, hän sen kyllä tekee halutessaan ja teokseen kiintyessään. Clannad on minusta tässä erityisen hyvin onnistunut johtuen aiemmin mainituista seikoista. Joku voi kuitenkin olla eri mieltä mitä samaistuminen tarkoittaa, mutta toivottavasti tästä tulee ilmi mitä tarkoitan tässä.

 

Clannad nosti kiinnostusta yleensä visual noveleihin sen verran, että jaksoin tutustua Nitroplussan Saya no uta (suom. Sayan laulu) -nimiseen teokseen. Tässä Gen Urobuchin käsikirjoittamassa tarinassa päähenkilö on päähänsä iskun onnettomuudessa, jonka vuoksi hän näkee kaiken ennen niin ihanan maailman hirveänä. Päähenkilön aistit saavat ympäristön kaikki asiat: ihmiset, huonekalut ja ulkoilman maisemat, näyttämään niin kuin ne olisi tehty ihmisten sisäelimistä. Eikä vain näyttämään, vaan myös haisemaan, tuntumaan ja maistumaan. Kuitenkin eräänä päivänä hän tapaa tytön nimeltä Saya, joka ei olekaan muiden ihmisten lailla kauhuelokuvien hirviö, vaan nuorennäköinen ja suloinen.

Ihmetyksen määrä oli suuri miksi hän tällainen oli ja kuten arvata saattaa tarinasta tuli hirmuisen mielenkiintoinen. Saya no uta ei varmasti toimisi animena tietyistä myöhemmin mainittavista jutuista johtuen, vaikkakin viime vuonna animesovituksesta vääriä huhuja internetissä olikin.

"Kiva tietää näin kolmelta aamuyöstä" Saya no utan tapaan

Koska Clannad on teoksenakin pitkä, on siinä suuri määrä lukijan tehtäviä valintoja tarinan etenemisen suhteen. Loppuja on tällöin aika monta eikä kaikkia voi saada animesovitukseen ilman, että saadaan aikaan Yosuga no soran kaltaista (tai pahimmillaan jopa School Daysin tapaista) sotkua. Myönnän kuitenkin, että Clannadissa eri reittien tarinoista suurimmat osat saatiin onnistuneesti käsiteltyä, koska Clannadista on nähtävissä selkeästi se pääreitti, josta päästäänkin After Storyyn. Clannad ei kuitenkaan erilaisen tarinan kasaamisen vuoksi voi olla animena ja visual novelina samalla tavalla hieno teos. Molemmat ovat ihania, mutta minusta eri tavoillaan.

Saya no utassa sen sijaan minusta eri reitit ovat enemmän tasa-arvoisia. Vaikkakin kaikki teoksen lukeneet tietävät, että se kliimaksisin loppu otettaisiin käyttöön hypoteettisessa animesovituksessa, ei samanlaista temppua voi tämän kohdalla tehdä, joka Clannadin animea sovittaessa tehtiin eri reittien kanssa. Saya no utan eri reitit sulkevat toisensa selkeästi pois. Enkä minä voisi millään valita, mikä reiteistä on ihanin. Jotta Saya no utasta saataisin toimiva animesovitus, tulisi tehdä jokaisesta reitistä oma animensa. Mielestäni Saya no utan kaikki reitit ja loput ovat aivan liian hienoja, että yhtäkään voisi jättää pois.

Ihana Saya melkein yhtä ihanassa eteisessäsi

Visual novel formaattina antaa mahdollisuuden myös käyttää mielikuvitusta. Visual novel kyllä antaa lukijalle kuvia hahmoista ja tapahtumista ja ääninäyttelyn (kuulemma sitäkään ei aina), mutta lukijalle jää tilaa kuvitella tapahtumat liikkeessä. Tämä on ehdoton visual novelin vahvuus, mutta myös mahdollistaa Saya no utan kaltaisen teoksen esittämisen.

Saya no uta on kaikkea muuta kuin kaunis. Tällä en nyt kuitenkaan tarkoita, että se on huonosti piirretty. Ketään ei oikeasti kiinnostaisi katsella kummia sisäelinhirviöitä murisemassa yhtä inhottavan ympäristön keskellä koko ajan ja joka jaksossa! Tämä kuitenkin yllättävästi ei haitannut Saya no utaa visual novelina. Saya no utassa pystyi kuvittelemaan itsensä sisäelinmaailman keskelle ilman, että ärsytti touhu.

Animessa sen sijaan vaadin kivoja maisemia ja yleensäkin kivaa katseltavaa, kun visuaalinen tapa esittää tarina kuitenkin on. Visual novel antaessaan luvan ajatella tapahtuma itse antaa myös mahdollisuuden keskittyä itse tarinaan ilman, että mitkään ympäristön iljetyksen visuaalisessa muodossa olisi häiritsemässä koko ajan.

Onneksi tämä teos näyttää paremmalta animesovituksena

Haluaisin lukea visual noveleja enemmän, koska pidän niistä ihan formaattina aiemmin mainituista syistä. Ihanuutta ja hankaluutta aloittaa samanaikaisesti on juurikin tuo pituus. Hassua se kyllä on.

Onneksi visual novelin kuitenkin voi pausettaa ja jättää kesken paljon luontevammin kuin esimerkiksi animen. Pysäytyksen voi lukija halutessaan tehdä vaikka seksikohtauksen ajaksi esimerkiksi puuhatakseen jotain muita juttuja. Samaiset kohtaukset voi myös skippailla visual novel -muodossa varsin näppärästi. Paljastan nyt, että seksikohtauksilla ei oikeasti ole paljon juonellista merkitystä useimmiten tai sitten niille on vähän huono selitys.

PS. Tiedän kyllä animen edut tarinan ja teoksen esityksessä, mutta halusin nyt vain osoitella visual novelien hyviä puolia vertaen animaation.

EDIT: Ei hitsi olenhan mä pelannut muitakin visual noveleita. Muistan pelanneeni sen deittipelin, jossa oli Hatsune Miku. Noh kai tekstin idea toimii silti.

Linkkejä:
Clannad Visual novel databasessa
Saya no uta Visual novel databasessa